(Irina Krohnin Teatterikorkeakoulun lopputyöstä "Oppimisen paradoksi", 1997) AURINKOTEATTERISTA Aurinkoteatterin matka korkeakouluvuosien läpi nykyiseksi ammattilaisryhmäksi on ollut lähinnä painajaismainen. Jälkikäteen ajateltuna tarinassa on paljon koomisia elementtejä ja kokonaisuutta voisi siksi kutsua farssiksi. Tapahtumien aikana itse olin kuitenkin tyypillinen hädissään oleva teatteriopiskelija, jännittävällä, mutta pelottavalla matkalla oman sisäisen maailman löytämiseen. Huonosta hallinosta ja opettajakunnan välinpitämättömyydestä johtuvat ikävät tapaukset nakersivat lähtemättömästi sitä oppimisen perusturvaa, joka mielestäni on jokaisen opiskelijan luovuttamaton perusoikeus. Aurinkoteatteri syntyi keväällä 1988. Perustajajäseniä olivat Milka Ahlroth, Outi Alanen, Pentti Halonen, Jouko-Thomas Kleine, Leea Klemola ja Irina Krohn. Meidän saamamme opetus oli lähtenyt hyvin produktiokeskeisesti, tarkoituksena, että valmistuisimme itsenäisiksi esitysten suunnittelijoiksi, jotta saisimme jo kouluaikana mahdollisuuden myös ns. ensemble-työskentelyyn. En hämmästyisi, jos Parviaisen yhtenä yhteisöllisenä esikuvana olisi tässä ollut Ryhmäteatteri, vaikka hänen suustaan oli vaikea kuulla suomalaisia kollegoja arvostavia puheenvuoroja. Joka tapauksessa kun korkeakoulu ja sen opetus "normalisoitiin", tämä tarkoitti käytännössä olemassa olevan lakkauttamista ja epämääräisyyden ja sirpalemaisuuden tilalle tuomista. Käsittääkseni uusille, alemmille kursseille valituille opiskelijoille luotiin jonkinlainen uusi kehikko. Tilalle tuli pikemminkin työpajatyyppinen lähestymistapa. Jos meidät oli opetettu uimaan veteen heittämällä, niin nyt uskollisesti ensin kuivaharjoiteltiin maalla. Koska meidän jo koulussa liki puolitoista vuotta olleiden kohdalla ei enää ollut ajankohtaista alkeiden opiskelu, oli tilanne selkiytymätön ja kiusallinen. Luullakseni osalle opettajista oli siten vain helpotus, kun suuri osa omasta vuosikurssistani vain liukui pois, joko työelämään tai muualle. Liki kymmenen vuotta sitten korkeakoulun tuloksellisuutta ei mitattu niin voimakkaasti suoritettujen tutkintojen mukaan, joten me emme edes tilastoina aiheuttaneet hankaluuksia korkeakoulun maineelle. Useimmat meistä aurinkoteatterilaisista arvostivat jo silloin opiskelua. Lisäksi näimme opiskeluajan ainutlaatuisena harjoittelumahdollisuutena. Niinpä päätimme, että esityksillä, joita tekisimme yhdessä, olisi varsinaisen esitysnimen lisäksi yhteisenä nimenä Aurinkoteatteri.