(Irina Krohnin Teatterikorkeakoulun lopputyöstä "Oppimisen paradoksi", 1997) PYHÄSTÄ YRJÄNÄSTÄ Aurinkoteatterin seuraavaan produktioon Pyhä Yrjänä liittyy eniten ongelmia. Produktiolle ei löytynyt koululta harjoittelutilaa. Koko jättiläismäinen Apollo näytti meidän näkökulmastamme aika tyhjältä, mutta näin ei kuulemma kuitenkaan ollut. Harjoittelimme ties missä, kunnes saimme vihjeen, että Apollon pimiö voisi olla välillä vapaa. Tämä pieni surkea valokuvauskemikalioilta haiseva tila tuli sittemmin suhteellisen rakkaaksi, ja koska varsinainen esitystila oli Teatteri Jurkka, ei harjoitusnäyttämön pienuus kokonaan tuhonnut ilmaisua. Olimme ryhmän kanssa miettineet, ketä pyytäisimme näyttelijäntyön opettajaksi. Koulun oman henkilökunnan määrä oli silloin vähäinen, joten tuntiopettajat olivat yleinen käytäntö. Päädyimme Kari Sorvaliin, jonka luontevaa elokuvanäyttelemistä olimme oppineet arvostamaan. Melkein kaikkien meidän yksityiselämässä tapahtui harjoitusaikana rajuja mullistuksia, jotka raskauttivat harjoitusvaihetta. Kuitenkin itsestäni tuntuu, että tässä produktiossa, ehkäpä juuri opettajamme ansiosta, opin ymmärtämään näyttelijäntyötä paremmin. Koska harjoittelimme pimiössä ja päähenkilömme oli valokuvaaja, saimme Leean kanssa loistavan idean. Näytelmäämme liittyisi Leean itsestään ottamien kuvien valokuvanäyttely. Saimme Kodakin sponsoroimaan papereita ja filmejä. Leea kuvasi Apollon hiljaisilla käytävillä loistavan sarjan henkilöhahmoja. Muistan, kuinka hauskaa oli keksiä niille nimiä tai kuunnella selityksiä henkilöstä. Nämä kuvat ovat jatkaneet itsenäistä elämäänsä ja olleet jossain valokuvanäyttelyssäkin. Korkeakoulun kanssa ongelmiin törmättiin uudelleen lähetettäessä kutsuja. En tiedä, herättikö näytelmän saama sponsoriapu kateutta tai mitä, joka tapauksessa sain kuulla siitä suuret huudot, kuinka se oli väärin ja pois muilta, ja kuinka Teak juuri luo sponsoristrategiaa. Totesin siihen, että jos korkeakoulu ei pysty osoittamaan minulle opiskeluun liittyvässä produktiossa edes ensimmäistä edellytystä, harjoitustilaa, niin on kohtuutonta alkaa ruikuttaa valokuvauspapereista. Lisäksi käsittääkseni millään muulla koulun produktiolla ei ollut päähenkilönä valokuvaajaa ja esitykseen liittyvää valokuvanäyttelyä. Kukaan ei kehunut, kuinka olimme säästäneet koulun rahoja, kun emme olleet käyttäneet välttämättömään produktiomäärärahoja. Me olimme jälleen vieneet jotain muilta pois. Mitä se muu oli, tuli pian ilmi. Tiedottaja kieltäytyi lähettämästä kutsuja, jossa työryhmämme yhteinen taiteellinen nimi AURINKOTEATTERI esiintyy. Tämän kaltainen julkisuus oli jälleen koululta pois. Vauhdikkaassa väittelyssä muistan kuinka tiedottaja, jonka rooliksi olin itse kuvitellut opetuksen palvelemisen, ilmoittaa minulle naama punaisena, kuinka teosteni tekijänoikeudet ovat koululla, koska he ovat järjestäneet harjoitteluolosuhteet. Nykyään luulen, että selitys näille tapahtumille on korkeakoulun paranoidinen kateus opiskelijoiden omien, töihin liittyvien ansioiden kautta saamasta julkisuudesta. Jo sekin, että me olimme koulussa ja selvisimme, vei pohjaa rehtori Martonin väitteiltä, että me olimme yhteistyökyvyttömiä "leiriläisiä" tai muuten seonneita opetuslapsia. Lopulta sanoin tiedottajalle, että ottakaa minun nimeni pois ja pankaa taiteilijan nimeksi Aurinkoteatteri. Halusin jo silloin muodostaa Aurinkoteatterista eräänlaista avantgarde-teatterin tavaramerkkiä, enkä niinkään ensisijaisesti rakentaa ohjaajanmainetta oman yksityisen nimen varaan. Tilanne oli tulehtunut ja koominen. Lopulta puhuin jonkun toisen kanssa ja toin esille koulun epäjohdonmukaisuuden. Kolmen sisaren tiedotuksessa oli käytetty Aurinkoteatterin nimeä, miksi käytäntö nyt muuttuu. Käytäntöä ei lopulta muutettu, ja kutsussa oli meidän kaikkien tekijöiden nimet, Aurinkoteatterin nimi ja vielä maininta Nuori draama -projektista, jonka avausnäytelmä Teatteri Jurkassa tämä oli. Tämä oli seurausta siitä, että Pyhän Yrjänän kirjoittaja Pentti Halonen oli silloin Harri Virtasen vetämässä Nuori draama -opiskelijaryhmässä. Kutsut olivat lähteneet. Ensi-iltaan minulla on ollut aina tapana pukeutua juhlavasti, heitän vihdoin pesuun harjoituksissa loppuun asti käytetyn mukavan ja kuluneen villapuseron. Nytkin ensi-ilta päivänä pesin tukan ja laitoin Carmen-lämpörullat, sillä jostain lapsuuden alitajunnan kätköistä saakka kihara tukka on minulle merkinyt juhlaa. En ole vieläkään ollenkaan varma, sopivatko kiharat sinänsä minulle. Panin ylleni kukikkaan leningin ja suihkutin itseeni silloin käyttämääni Diorissimo-hajuvettä. Laittautuminen katsojaksi on minulle osa sitä rituaalia, jolla luovutan esityksen näyttelijöiden haltuun. Luovutan oman työni pois ja luotan heihin. Tuskanhien ja lian hajun vaihtuminen hajuveteen on työryhmälle konkreettinen viesti muuttuneesta tilanteesta. Ensi-ilta oli tupaten täynnä yleisöä. Tunnistin Johannes ja Kyllikki Virolaisen, Kari Sorvali oli paikalla Miitta-puolisoineen. Paikalla oli myös jotakin hallintokerroksen väkeä, mm. rehtori Maija-Liisa Marton. Myös Nuoren draaman vetäjä Harri Virtanen oli läsnä. Ihmiset lukivat käsiohjelmaa ja ihastelivat näytelmään liittyvää Leean valokuvanäyttelyä. Esitys alkoi. Pyhä Yrjänä oli äärettömän intensiivinen, bordellinpunaista ahdistusta ja seksuaalisuutta pursuva näytelmä. Pimiön punaisessa valossa paljastuivat niin tunteet kuin ihmiset, Leea alastomuuteen asti. Valokuvat kehittyivät negatiiveista samoin kuin erään ihmissuhteen kuva. Esityksen puhutut repliikit eivät välttämättä aina liittyneet loistavasti kerrottuun tarinaan, ja joskus myöhemmin lukiessani vieraskirjaan kirjoitettuja kiitoksia, vakuutuin, että näytelmää ymmärsivät parhaiten eräät suomenkieltä taitamattomat ulkomaalaiset, jotka elivät suoraan esityksen ekspressiivistä, jopa symbolistista maailmaa. Diorissimooni sekoittui jännityksen ja liikutuksen hikeä. Yleisön poistuttua aioimme pitää pienen palauutteen ja yhteisen hetken pukuhuoneessa. Opettajamme Kari Sorvali oli aloittamassa jo pientä puhetta ja tuli paljastaneeksi hankkineensa meille kaikille pienet lahjat. Tilanteen keskeyttävät paikalle kiihdyksissään vyöryvä rehtori ja jonkinlaista uhoa tavoitteleva Virtanen. Ilmoitusluontoisena asiana meille kerrotaan, että tulevat esitykset on peruutettu ja asiasta on jo ilmoitettu lehdistölle. Olemme koko porukka kuin puulla päähän löytyjä. Mistä on kysymys? Harri Virtanen sanoo, ettei esitys ollut niin huono kuin hän oli kuvitellut ja valokuvat olivat kivoja. Koska Harri Virtanen ei ollut millään tavoin minun opettajani, ihmettelin, miten hän aikoi laadullisin seikoin kieltää jatkoesitykset. Tästä ei ollutkaan kysymys, vaan rehtorin mukaan olimme harjoitelleet salaa öisin, ja tämä kurinpitorikkomus oli sellainen, että meitä piti rankaista. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun silloin Jurkkien hallussa ollut huoneteatteri oli avannut ovensa pitkäaikaiseen vierailuprojektiin (Nuori Draama). Tilanne oli kai erikoisesti Vappu Jurkalle emotionaalisesti vaikea. Olimme saaneet hänen pojaltansa, teatterivastaava Kalle Sandqvistiltä luvan käydä asentamassa valoja vielä erikseen illalla. Jouduimme tämänkin asian suorittamaan produktion sisäisin voimin, sillä opetusteatterilla ei ollut tähänkään asiaan henkilökuntaa. En tiedä,eikö Kalle Sandqvist ollut uskaltanut kertoa äidilleen lupauksesta tahi lainaamistaan avaimista, joka tapauksessa Vappu Jurkka oli soittanut rehtorille, joka oli siis päättänyt, että asiallinen tapa toimia oli kieltää meidän esityksemme. Hän oli kuulemma pitkään harkinnut koko ensi-illan peruuttamista, mutta koska varauksia oli ollut jo niin paljon, se olisi ollut kiusallista. Sanoin, että rehtorina hänen pitäisi olla pikemminkin ylpeä, että viimeistelemme "omalla ajalla" esityksen tekniikan, ja että kuulostaa irvokkaalta sada rangaistus siitä, että on harjoitellut "salaa" yöllä. Eikö hän huomaa miltä hänen oma puheensa kuulostaa. Hänen olisi heti tämänkaltaisen väitteen Vappu Jurkalta kuultuaan pitänyt ottaa minuun yhteyttä selvittääkseen asian, eikä saapua keskelle ensi-iltakaronkkaa pilaaman tunnelman. Harri Virtanen toisti jälleen kaikuna rehtorin väitteitä. Osa meistä alkaa itkeä. Kari Sorvali kiihtyy ja alkaa puolustaa meitä ja kertoo, kuinka me olemme vilpittömästi ja koko sydämellämme harjoitelleet esitystä, kuinka hän arvostaa meidän työtämme. Kun kerrankin joku, joka saa palkkaa meidän opettamisestamme, puhuu arvostavasti työstämme, niin minun tunteeni vaihtuvat järkytyksestä ja raivosta liikutukseksi. Alan varmaan jo niiskuttaa, kun pieneen takahuoneeseen tulee järkyttynyt ja itkevä Mitta Sorvali. Hänenkin oli vaikea ymmärtää koulun toimintaa ja koko tilannetta. Lopulta huoneeseen saapuu oma professorini Leppäkoski. Hän paljastaa kuulleensa sattumalta bussimatkalla päivällä jotain huhuja tulevasta illan invaasiosta. Asiallisesti ottaen tilanne kuului enemmän hänelle kuin Harri Virtaselle. Itselleen silloin ominaiseen tapaan Leppäkoski ei katso olevansa millään tavalla tilanteen osapuoli. Hän ei sanallakaan sano mitään siitä mahdollisesta pedagogisesta järkytyksestä, jonka työryhmän jäsenet saavat, kun kahden asiaankuulumattoman henkilön tuomio-istuin tulee ensi-iltaan kertomaan päätöksistään. Minulle tulee kylmä olo. Mikä on tämä korkeakoulu, jossa minä opiskelijana joudun koko ajan elämään jonkin viidakon lain vallitessa. Eikö joku henkilökunnasta voisi sanoa rehtorille, ettei hän toimi asianmukaisesti. Leppäkosken välinpitämätön ja rauhallinen linja tuottaa kuitenkin jotain tuloksia, sillä Harri Virtanen alkaa tasaantua ekstaattisesta horroksestaan. Hän tajuaa näyttävänsä naurettavalta. Marton ei osaa olla yksin väitteidensä kanssa. Päätetään, että lehdistölle mennyt tieto perutaan. Tunnelma on pilalla. Ulkopuoliset poistuvat. Me paikalle jääneet yritämme jatkaa siitä mihin jäimme. Kari Sorvali ojentaa lahjojaan. Hän on ostanut meille kaikille läpinäkyvästä muovista valmistetut sydämen muotoiset rasiat, jotka menevät sisäkkäin. Luulen, että ohjaaja sai isoimman. Jotain muutakin liikuttavan ihanaa me saamme. Mitta Sorvali ja me kaikki halaamme. Luulen, että osa meistä taas itkee. Sorvalit pelastivat luottamuksen ihmiskuntaan, mutta juhlat olivat pilalla.