(Irina Krohnin Teatterikorkeakoulun lopputyöstä "Oppimisen paradoksi", 1997) RAKASTETTU-TRIPTYYKKI Seuraava Aurinkoteatteri -ryhmän työ TEAKissa oli myös viimeinen. Kirjoitin ja ohjasin Rakastettu-triptyykki -nimisen näytelmän. Sen esitykset olivat silloisessa pornoteatteri La Scalassa Esplanadilla. Se oli koulun koko vuoden katsojamenestys ja Hesarin kuukausiliitteessä ilmestyneen jutun jälkeen kaikki esitykset olivat loppuunmyytyjä. Silloin korkeakoulussa vieraillut leningradilainen näyttämötyön professori näki koulun koko tarjonnan, ja halusi juuri meidät Leningradiin vierailemaan. Tämä kansainvälinen yhteys muistettiin mainita korkeakoulun kevätjuhlapuheissa moneen kertaan. Kotimaan lisäesityksiä ei nähty tarpeellisiksi. Kun kaikki oli jo ohi, minulle kerrottiin, että tämä oli ollut lopputyöni. Hyvä että tuli opintoviikkoja, mutta ammattini kannalta olisin halunnut jo tiedotusvaiheessa tietää, että kyseessä on lopputyö. Kaiken kaikkiaan korkeakoulu on järjestänyt loistavat tilanteet oppia pitämään puoliansa. Jos koulutus olisi ollut viralliselta nimeltään USA:n merijalkaväki, olisin varmaan saanut hyvät taisteluvalmiudet. Tätä en kuitenkaan halunnut. Taiteilijaksi kasvaminen on jatkuvaa itsensä alttiiksi asettamista. Vaikka olisimme arkielämässä älyllisesti ja emotionaalisesti kuinka kypsiä, mielestäni taideopiskelun parhaimmillaan pitäisi mahdollistaa tietty paluu lapsenomaisuuteen. Lapsen kasvamisessa keskeisintä on turvallisuuden kokemus. Uskon, että sama koskee jossain määrin myös taitelijan ns. sisäisen lapsen kasvamista. Tälle kaikelle on ollut vahingollista joutua niihin tilanteisiin joihin olen huonon opetuksen ja hallinnon tähden joutunut. Taidealan opiskelija on useimmiten oman opettajansa tuleva kollega. Tämän pitäisi tarkoittaa keskeneräisen taiteilijaidentiteetin arvostamista. Kokemusteni mukaan kollegiaalisuuden puuttuminen on pahimmillaan tarkoittanut, että opettaja käyttää asemaansa väärin nujertaakseen tulevien kilpailijoittensa kasvumahdollisuudet. Harri Virtanen antamassa lausuntoja teosteni sisällöstä ja ilmoittamassa esityskielloista... Siinä on jotain edellä mainitun kaltaista. Siksi opettajiksi ei pitäisi valita taitelijaidentiteetiltään heikkoja, uransa alkuvaiheessa olevia ihmisiä, joille opetustilanne ei ole antamistilanne, joka sen pitäisi olla, vaan paikka mistä otetaan itselle ponnahduslautaa muihin koitoksiin. Tähän asiaan ovat tosin syyllistyneet muutkin opettajat. Rakastettu-esityksen harjoitusaikana ainoa koulun opetuspuolen palaute oli saatu, kun silloinen ohjaajantyön assistentti Vilppu Kiljunen tuli katsomaan ensimmäistä läpimenoa La Scalassa. Kommentteja oli tasan kaksi. Kohtausten vaihdot kestivät kuulemma liian kauan (niin kuin luonnollista oli, koska niitä harjoiteltiin ensimmäistä kertaa esitystilassa), mutta ennen kaikkea hän tuntui olevan tuohtunut Leean roolin koosta ja sanoi vihaisesti, että olemme tekemässä Leeasta naispuolista Vänää (so. Kari Väänästä). Mitään hyvää ei esityksessämme siis ollut. Korkeakoulu, joka ei vieläkään ole onnistunut aina antamaan naisnäyttelijöille tasavertaisia mahdollisuuksia kokonaisten ihmiskuvien esittämiseen (Vrt. esim. Elina Knihtilän PAITA POIS -lopputyössään tuomat huomiot), palkkasi jo minun aikanani opettajavoimia, joiden mielestä naisen tilanotto näyttämöllä oli negatiivinen asia. Edellä mainittu Vilppu Kiljusen kommentti muistutti minua taas samasta ilmiöstä kuin Harri Virtasen kohdalla. Epävarmat taiteilijanalut törmätessään koulun opiskelijoissa lahjakkuuteen ja omaan ilmaisuun reagoivat pelolla ja kateudella ja yrittävät tukemisen sijasta lannistaa. Minä en tosin lannistunut, vaan lakkasin arvostamasta opettajaa. Professorini Raila Leppäkoski oli vihdoin tullut katsomaan jotain Rakastettu-näytelmän viimeisiä esityksiä. Ainoan yhtään hedelmällisen keskustelun ohjaajantyöstä kävimme esityksen jälkeisen palautteen yhteydessä. Hieman kummastelin, että hän otti keskustelun painopistealueeksi näyttämökuvan syvyyssuunnan käytön. Minulla, jolla karsastuksesta johtuen on aktiivikäytössä vain yksi silmä, on syvyysulottuvuuden kokeminen ajateltu ja opittu asia. Se ei perustu kahden silmän hieman eri kulmasta tuotettuun näköhavaintoon. Leppäkoski pohdiskeli, kuinka voi saada vaikuttavuutta ja painoa yksittäisille repliikeille, jos henkilö, joka ne sanoo ensin, esim. kävelee 18 metriä syvän näyttämön halki eturamppiin ja vasta sitten avaa suunsa. Kaikki tämä on varmaan totta, mutta La Scala oli elokuvateatteri, siellä ei ollut varsinaista näyttämöä laisinkaan, vaan esitys näyteltiin valkokankaan edessä olevalla pari metriä halkaisijaltaan olevalla tilalla. Esitys oli varmaan hieman sirpaleenomainen ja sarjakuvamainen, mutta tässä tilassa kolmiulotteisuutta ei näyttämön syvyyssuunnassa ollut saatavissa. En siksi ihan osannut liittää keskustelussa kuulemaani juuri tähän lopputyöhöni, mutta arvostin sitä, että ensimmäistä kertaa minun aikanani opettajani oli läsnä kuten vanhemman kollegan kuulukin, eikä esiintynyt siinä tutkimuskohteeseensa kyllästyneen antropologin roolissa, jossa olin hänet siihen saakka kohdannut.