(Pentti Halosen Teatterikorkeakoulun lopputyöstä "Ryhmätyökirjoittaminen", 1994) KOLME SISARTA ELI AURINKOINEN YÖ Lakon sekä yhden vakavan varoituksen ja kolmen muistutuksenkaan jälkeen emme kaikki palanneet tavalliseen opetukseen. Viisi meistä perusti oman ryhmän koulun sisälle keväällä 1989: Aurinkoteatterin. Me olimme Milka Ahlroth, Outi Alanen, Pentti Halonen, Jouko-Thomas Kleine, Leea Klemola ja Irina Krohn. Alunperin mukana olivat myös Harri Leskinen ja Jarmo Perälä, mutta he katosivat jo toisella viikolla. Aurinkoteatteri oli Irinan idea, me muut suostuimme mukaan. Etsimme Tshehovin Kolmesta sisaresta (Martti Anhavan käännös) mielenkiintoisia repliikkejä ja kirjoitimme loput itse. Tunnelma oli alusta lähtien pahaenteinen. Harjoittelimme Ehrensvärdintiellä ja Kino Helsingissä. Näytelmän rakenteeksi muodostui Tshehovin Kolmea sisarta, Irina Krohnin kirjoittamaa Aurinkoista yötä Joukolle ja Leealle sekä kolmantena osana minun ja Outin omat sekoilut ilman ohjaajaa. Milka oli ulkopuolinen ja tämän tuotannon syntipukki, hän sai päällensä kaiken ja oli syystäkin epäluuloinen. Irina ei enää silitellyt meidän päälakiamme, hän ei välittänyt meistä, hän ei pitänyt meistä erityisemmin. Kino Helsinki oli tyhjä lava, lauloimme aluksi gregoriaanista kirkkolaulua: Omnes gentes jubilate. Esityksen alku myöhästyi aina, Seinäjoella jopa pari tuntia, koska Jouko hoiti yksin tekniikkaa. Jouko oli tabu, hän sai tehdä mitä tahansa, hän sai ainoat avaimet käsiinsä ja jätti meidät istumaan ulos pakkaseen pariksikin tunniksi. Irina suojeli Joukoa, me saimme kärsiä kaiken nahoissamme. Kolme sisarta alkoi Outin alkumonologilla, joka ironista kyllä käsitteli aihetta ilo. Milka esitti Olgan hautajaismonologin, Leea oli sokea Masha, minä olin puhumaton Andrei, Jouko insestinen isähahmo ja Vershinin. Irina loukkaantui syvästi, kun pahantahtoinen Raila Leppäkoski leimasi koko esityksen rakkaudentunnustukseksi menetetylle isähahmolle, Parviaiselle. Leppäkoski oli pahantahtoinen ja oikeassa. Irina antoi Joukon näytellä miten sattuu, dialogissa Milkan kanssa kaikki virheet olivat Milkan syytä. Harjoitustilanteet olivat uskomattoman väkivaltaisia. Minä potkin irti Kinon yhden pylvään kulman metallivahvikkeet, juoksin itkien ulos, Milka pakeni tuon tuosta paikalta, Irina rääkyi taukoamatta, Jouko demonstroi ja heitteli ihmisiä valtavilla kengillään. Vain Leea ja Outi kykenivät säilyttämään ammattimaisen otteen ja luovuuden. Toisella puoliskolla (ilman väliaikaa) minä esitin yhden laulun (Yesterday when I was young) yhden tanssin (Romantica) sekä kirjoittamiani tekstejä. Irinan näytelmän väliin sain kirjoittaa yhden lauseen itselleni: "Isä, miksi sinä hylkäsit äidin?" Olin kovin tyytymätön, tuotantotapa ei ollut produktiivinen. Pidin kaksi täysin irrallista monologia Ankkalinnan tyyliin, aiheista"Murrosiän alkaminen" ja "Isä ja äiti kantoivat palmua lumisella rautatieasemalla Järvenpäässä". Lisäksi esitimme Outin kanssa toteen perustuvat poliisitutkintapöytäkirjat lastenvaunuvarkaudesta. Minä olin varas ja Outi oli etsivä John Alanen. Lisäksi autoin Outia kehittämään hahmoaan Outi Tätiä. Valitsimme yhdessä hänen laulunumeronsa, äänitehosteensa ja diashown kuvat. Esitimme kuvissa Outi Tätiä ja hänen Elokuvaajaansa. Ohjelmistossani oli myös toinen kaunis laulu "If you go away". Sovitimme laulut yhdessä pianolle Joukon kanssa, mikä oli erittäin miellyttävää (kuten musiikin tekeminen aina verrattuna teatteriin). Pahantahtoinen Leppäkoski ehdotti karsimista oheisohjelmistossa ja siihen saakka Leppäkosken suhteen niin vastahakoinen Irina suostui kernaasti poistamaan toisen lauluni, puolet Outin omasta ohjelmasta ja Milkan ainoan soolon: tanssin "Wuthering heights". Olimme tuohtuneita, mutta Irina oli ottanut itsevaltiaan aseman. Tunnelma oli tavaton. Valmis esitys ei ollut loistokas, jotkin yksittäiset ohjelmanumerot kylläkin. Käsikirjoitusta ei ole olemassa eikä koskaan ollutkaan, esityksestä on olemassa videotaltiointi, josta on kopio hallussani. Helsingin Sanomat kirjoitti ennakkojutun 1.4.1989: "Teatterikoulun kapinalliset perustivat oman teatterin" ja pisteliään arvostelun 7.4.1989 (Teppo Sillantaus): "Kolme sisarta eli aurinkoinen yö on yhdentekevää katsottavaa. Ei tylsää eikä huonoa vaan yhdentekevää. Voisi lähteä pois milloin vain. Toisaalta ei ole mitään syytä lähteä.... [Kun] esitystä on kulunut puoli tuntia [niin] näytelmä on ohi. Kaikki keinot ovat sallittuja. Välillä tehdään hauskoja irtonumeroita, puhutaan vakavia ja palataan klassikon tekstiin. ... Outi Alanen laulaa ja pieree. Pentti Halonen kertoo yleisölle omia juttujaan. Tarina murrosiän alkamisesta on esityksen kärkeä." Uuden Suomen Hannu Harju tunsi samoin samana päivänä: "Kannattaako ruveta piereskelemään juuri silloin kun esitys saattaisi vielä pysyä hanskassa? Oliko ohjaaja kahvilla silloin kun ihmiset alkoivat pistää sekaan omiaan?" Jostain syystä City-lehden Hannu Nieminen antoi meille elämämme upeimmat kritiikit: "Lahjakkuutta ryhmään on kasaantunut keskimääräistä enemmän. Koko ryhmä pääsee vuoron perään väläyttelemään taitojaan, jotka eivät rajoitu vain näyttelemiseen. Outi Alasen balettiesitys oli kuin kauniin mustan perhosen liihottelua. Ahlroth ja Klemola räväyttävät kuin ohimennen näyttävän kabareetanssin, ja Kleine säestää toisia pianolla. Halonen laulaa kaihoisan balladin menetystä nuoruudesta kuin Frank Sinatra. ..." Myös MTV vieraili Kino Helsingissä ja teki meistä jutun Iloiseen Giljotiiniin 4.5.1989. Esiinnymme siinä nuorina ja lahjakkaina, vaikka vain varttitunti ennen kuvausryhmän saapumista olin itkien repinyt vaatteitani. Lähdimme surkuhupaisalle kiertueelle Seinäjoelle ja Kokkolaan. Irina oli negatiivisella asenteellaan saanut kaikki keskittymään vain kunkin omaan tehtäväänsä ja oli itse unohtanut hoitaa ilmoittelun paikkakunnilla. Asiat eivät olleet yhteisiä, mutta häpeä oli yhteinen. Pari katsojaa (Leean sukua) joutuivat odottelemaan tuntitolkulla esityksen alkua (taas tekniset syyt) samoin kuin toisen näytöksen alkua. Istuimme Outin kanssa keinussa kauniisti etunäyttämöllä puolisen tuntia. Yleisö istui hiljaa pimeässä salissa, mutta Irina ja Jouko puuhastelivat äänekkäästi jotain valo- ja ääniohjaamossa. Leea juoksi näyttämöltä ympäri koko kauniin teatterirakennuksen heidän luokseen kertomaan että yleisö on odottanut jo pitkään salissa. Jouko jatkoi häpeää huutamalla vielä ääneen: "Mitä? Salissa?" Homma haiskahti amatöörimäiseltä. Kaikki vastoinkäymiset olivat tabuja, mistään ei koskaan keskusteltu, johtoporras (johon en harmikseni tällä kertaa kuulunut) eli Irina, Jouko ja Leea istuivat pakettiauton etupenkillä, proletariaatti eli Pentti, Outi ja Milka saivat matkustaa pakettiauton tavaratilassa rekvisiitan päällä satoja kilometrejä. Aurinkoteatteri tuntui osaltani olevansa ehdottomasti tiensä päässä. Ilmoitin suurieleisesti, että toivon, että Irina jatkaa elämäänsä ilman minua tästä eteenpäin. Aurinkoteatterin kirous toistui vielä seuraavana syksynä kun Irina, Jouko ja Leea teurastivat yhteistuumin Teatteri Jurkassa rakkaimman näytelmätekstini, järjestyksessä toisen valmiin näytelmäni Pyhä Yrjänä. Kolme sisarta eli aurinkoinen yö opetti minulle paljon. Opin kirjoittamaan komediaa yhdessä näyttelijän (Outin) kanssa ohjaajan vihasta huolimatta, vaikkakin tässä tuotannossa se ei välttämättä ollut edes järkevää. Tämä metodi on kuitenkin auttanut suuresti, ei vähiten silloin kun jälleen kerran palasin Aurinkoteatteriin, tuotantoon Suomi 75 promillea.