2002 Juna kulkee läpi Kaspianmeren aavikkomaisemien salonkivaunussaan kolme miestä: Louis Mountbatten, Henry Kissinger ja Jawaharlal Nehru. Kuu mollottaa, Sputnik näyttää tietä, eletään kohtalon hetkiä. Englantilaisten fantasman raunioille on syntymässä maailman suurin demokratia, vastakkain ovat itä ja länsi; taistelu eliksiirien eliksiiristä, maailman öljystä, on alkanut ja pian maailma on jaettu kolmeen osaan, Esson, Shellin ja BP:n kesken. Vielä nyt telakoilla kolisee, kamelimotelleissa kuuluu kaskaiden ääniä, radiot rätisevät idän paheellisessa ilmapiirissä. Transkaspia sijoittuu kuviteltuihin vuosiin 1978-79. Yhdysvaltain ulkopolitiikan napamies Kissinger on valmis liittoutumaan kenen tahansa kanssa, Burman jaarli, Kaakkois-Aasian asevoimien ylipäällikkö, varakuningas ja kenraalikuvernööri Mountbatten taistelee kynsin hampain maasta, joka menetetään. Hänen vaimonsa Edwina on pakomatkalla politiikasta ja käy uhrilampaan kuolinkamppailuaan idän uskonnollisen mystiikan ja eurooppalaisen pidättyvyyden kiehumapisteessä. Jawaharlal Nehru, Intian tuleva pääministeri, tahtoo maansa itsenäistyvän arvokkaasti ja yhtenä kappaleena. Irene Nehrulle riittää voitto. Transkaspia on tragedia ja poliittinen fantasia, vakava kunnianosoitus agenttitarinoille, vastavalotettu suurmieskuvaelma, lihallistettua politiikkaa. Estetiikaltaan Transkaspia kadehtii film noiria, kaikuu sen kohtalokkuutta ja tukahdutettuja intohimoja. Transkaspia ei ole perhenäytelmä. Historian suurmiehet eivät ole allegorian muotoon verhottu sukusaaga. Edwina Mountbattenin ja mystikko Punaisen Hatun sadistinen suhde ei kerro mitään aikalaisistamme, eikä Irene Nehrun kalashnikov viittaa nykyfundamentalisteihin. Transkaspia ei kerro mitään tästä ajasta. Kaikki vastaavuudet poliittisten nykytilanteiden kanssa ovat sattumaa. Kaikki intohimot ja kaikki tragediat eivät ole yksityisiä; joidenkin näyttämönä on koko maailma. kuvat Sakari Kiuru