VENUKSEN HEKUMALLISIA MUISTOJA VUOSIEN VARRELTA BERNARDA ALBA Hän oli 27-vuotias ja saanut ensimmäisen lapsensa reilu vuosi sitten. Vuosi oli kulunut tiiviissä symbioosissa lapsen kanssa ja nyt oli palattava työelämään. Vaikka lapsen kanssa oli ollut monasti nautinnollista, ei hän kuitenkaan ollut jaksanut masentumatta kestää päivien musertavaa rutiininomaisuutta - kuin pullapitkon paloja peräkkäin, hänestä tuntui. llman pitkittäisjuonnetta tai johtolankaa. Harjoitusten alkaessa hän tunsi itsensä yliaikaiseksi. Työryhmän muut näyttelijät (naisia) olivat 4-7 vuotta häntä nuorempia, naimattomia ja lapsettomia. Hän oli lopettanut juuri imettämisen, joka oli vienyt hänen entisen pyöreytensä - rinnatkin olivat vain puolet entisestään. Eipä silti, ne tuntuivat itse asiassa mukavammilta niin, eihän hän koskaan ollut osannut erityisesti nauttia rintojensa runsaudesta. Hän muisti kuihtuneet, ruskeat mesiangervot, jotka talvisin olivat sojottaneet kotipihan lumihangessa itsepäisesti menneestä kesästä muistuttaen. Niitä hän joskus lapsena oli kiikuttanut mummilleen. Juuri tuollaiseksi kuihtuneeksi, täysin aikansa eläneeksi, rupsahtaneeksi, lisääntymis( elämän- ?)tehtävänsä täyttäneeksi menneen kesän kukaksi hän itsensä tunsi produktion ensivaiheessa. Vuosi vauvan kanssa oli muuttanut myös käyttäytymistä. Pehmeyttä, rauhallisuuta, ei huutoa ja yhtäkkiä piti sopeutua melko ronskiin menoon: kielenkannat eivät millään tahtoneet irrota lausumaan "pillua" -tai vastaavaa sanastoa. He olivat tehneet oman sovituksensa Bernarda Alban talosta. Alkuperäisestä tekstistä ei ollut mitään jäljellä: Teemat elettiin läpi improvisaatioissa ja niiden pohjalta syntyivät omat tekstit. Roolit kiersivät ts. kaikki esittivät kaikkia rooleja. Jotkut roolit tuntuivat läheisemmiltä kuin toiset. Adelaan, nuoreen sulokkaaseen tyttöön hänen oli erityisen vaikea samastua,. Sensijaan yli-ikäinen Angustias, vanhapiikahahmo, joka oli kuitenkin päätetty naittaa ainoalle Miehelle, osui aivan nappiin. Angustiaksella oli sama ongelma kuin hänellä -ylikypsyys. Hän koki itsensä liian vanhaksi ollakseen seksuaalisesti viehättävä ja oli kiusallisen tietoinen siitä: Hän kehitti Angustiakselle monologin, suoran puhelun yleisön kanssa, jonka hän esitti pyykkinarujen takaa, katonrajasta, huterilla tikkailla seisten. Siinä Angustias kertoi ikkunatapaamisestaan Sulhasensa kanssa. Kertomusta katkoivat hänen hermostuneet huomionsa omasta ruumiistaan, sen vapinoista, hikoilusta, muodoista jne. Nainen halusi kertoa omasta viehätysvoimastaan, muttei itsekään jaksanut uskoa siihen vaan vajosi aina pohtimaan ruumiinsa epävakaisuutta tai epäkelpoutta. Yleisö ulvoi aina naurusta. Oli kiusaus keksiä aina lisää ja lisää yksityiskohtia, niin hyvin ne upposivat katsojiin. Hän esitti jotain hyvin omakohtaista ja kipeääkin, mutta toisaalta pystyi nauramaan "ongelmilleen"; koska yleisö ne niin ilmiselvästi tunnisti ja nauraen hyväksyi. Sen jälkeen ikä ei ollut hänelle suurikaan ongelma. Mervi      > takaisin ylös ELÄT VAIN KERRAN, JAANA Kaikki puuhailivat jotakin, hän oli yksi heistä, teatterintekijöistä. Lavastaja nikkaroi ovea, lavapodestot eivät tahtoneet pysyä paikoillaan. Vanhan suuria ikkunoita pimennettiin. Tikkaita siirreltiin, pimennyspaperia teipattiin, teippirulla oli aina väärässä paikassa. Joku leikkasi teipistä palasia valmiiksi ja kiinnitti niitä seinään. Valomiehet asensivat valoja paikoilleen, erilaisia värejä kokeiltiin eri heittimiin. Sininen, punainen, vihreä ja keltainen muodostivat valkoisille lakanoille "tuhansia" eri värejä, oranssia, liilaa, aniliinia, sinistä, keltaista, roosaa. Kuin pieniä ikkunoita ja sirpaleista, riekaleita, kulmia. Lavastaja keksi laittaa puristimet podestoihin. Huoneessa oli kuuma. Ikkunoita ei voinut enää avata ja ovesta olisi tullut sisään tuntemattomia. Dramaturgiassa oli jotain joka ei ollut selvää. Joku oli kai läpimenossa unohtanut jotakin tai kohtaukset olivat väärässä järjestyksessä. Kaikki oli koottu kokoon viime tingassa. Kenelläkään ei ollut kuvaa kokonaisuudesta. Hän istui lattilla ja selaili papereita. Miltäköhän kaikki tulisi näyttämään. Harmitti että piti olla mukana näyttelemässä. Hän olisi mielummin halunnut katsoa, ohjata, rakentaa kokonaisuutta, ja pitää huolta siitä että koko pitkällinen uurastus olisi saanut hienon muodon. Ei häntä kiinnostanut seistä lavalla, monot jalassa, siinä inhottavassa liian kinkkanassa lasten villahatussa, paljon tiukemmassa kuin kaikilla muilla. Kailottamassa repliikkejä kolkolla äänellään, repliikkejä joita ei edes kunnolla muistanut. Näyttelemässä rooleja joita ei edes ollut itse keksinyt, matkinut vain muilta. Repliikitkin olivat monet todella tylsiä, käsittämättömiä. Hän tiesi olevansa huonompi kuin muut, ja vähemmän innostunut, jopa noloissaan. Muut sauhusivat innoissaan, eikä kukaan oikein huomannut häntä. Mutta hän halusi olla mukana. Tekemässä teatteria, tai esitystä. Tämä oli heidän ensimmäinen ensi-iltansa, ensimmäinen kunnon esitys, oikealla lavalla, oikeissa teatterivaloissa, oikeissa lavasteissa. Valoidea oli loistava. Yksi tytöistä oli kai vihainen, tai ärtynyt, oli kuulemma niin myöhäistä, hänen olisi pitänyt olla jo kotona, hoitamassa lasta ta ikeskittymässä. Se tuntui ikävältä hänestä jolle tämä oli niin suuri hetki. Ilta ennen ensi-iltaa, ja kaikki oli vielä levällään. Hänestä muut ajattelivat vain itseään, hän oli se joka kantoi vastuun kokonaisuudesta. Kukaan ei oikein arvostanut sitä, siltä hänestä tuntui. Kaikki alkoi olla paikoillaan, niin he ainakin ajattelivat. Kukaan ei oikein osannut arvioida, he olivat niin väsyneitä. Hän ja kaksi muuta tyttöä, ja lavastaja tiesivät että alakerrassa esiintyneillä ulkomaisilla vierailla oli läksiäisjuhlat naapurihuoneessa. Suuren maailman tähtiä! Uskaltautuisivatkohan he mukaan juhlimaan? Olivathan he tietysti jonkin sortin taiteilijoita hekin, nyt. He ujuttautuivat mukaan. Huoneessa tarjoiltiin fairinvihreää boolia. Hän haki boolia ja istui huoneen keskelle sohvalle. Pöydällä oli suolaisia nakseja. Ihmiset juttelivat keskenään. Hän haki lisää boolia. Mitä siitä vaikka huomenna olisi ensi-ilta, mitään ei ollut enää tehtävissä. Toiset tytöt juttelivat ulkomaisten vieraiden kanssa. Yksi ryhmän pojista oli söötti, mutta HÄN ei saanut sanaa suustaan. Pojat kyselivät mitä tytöt tekivät, hän ei vieläkään saanut sanaa suustaan. Häntä vitutti että toiset osasivat olla sosiaalisia. Huoneessa soi musiikki, jotkut tanssivat. Hän meni tanssimaan. Hän tanssi kauan, haltioituneesti, kuin omassa maailmassa, vaikka tiesi että muut katsoivat häntä. Vain tanssiessaan hän tunsi olevansa vapaa, varma itsestään. Kun hän palasi sohvalle söpö ulkomaalaispoika kurottautui häntä kohti. "Sinä olet niin mitäänsanomattoman näköinen, siinä sohvalla istuessasi, kun et sano mitään, mutta kun sinä tanssit olet kauniimpi kuin yksikään tässä ,huoneessa. Mikset ole sanonut mitään koko iltana." Ei hän osannut siihenkään mitään vastata. Huomenna oli ensi-ilta, kelpaisikohan se vastaukseksi, hän ajatteli. Kelpasiko se edes hänelle itselleen. Sitä hän ei tiennyt. Tuuja      > takaisin ylös HAISEVA REPALEINEN HOUSUNKAISTALE Hän oli sitonut päähänsä jonkun haisevan repalaisen housunkaistaleen, jonka oli löytänyt treenihuoneen nurkasta. Kun päätä puristi turvallisesti jokin kangas tai myssy ja mieluiten niitäkin kymmenen päällekäin, useinmiten kuitenkin sukkahousut, hänestä tuntui että hän ei ollut hän. Vaan joku muu. Ei ainakaan kaunis. Tai hänen ei näin tarvinnut olla kaunis, ei omanikäisensä, eikä välttämättä edes omaa sukupuoltaan. Samalla lailla kuin rievut päässä auttoivat häntä unohtamaan itsensä, yhtä armeliaasti toimivat liikakilot. Ne antoivat tukevuuden tunnetta ja tukea. Tällaista housupäistä amatsoonia ei olisi kenenkään helppo tuuppia tantereeseen tai huutaa itkuherkäksi. Sellaisesta hänellä oli kokemuksia Kajaanista. Loistavia muistotuliaisia siitä, miten hän oli kokenut itsensä kovasti hätääntyneeksi ja nöyryytetyksi kun miesohjaaja oli päivää ennen ensi-iltaa karjunut hänelle, että rooli on suossa ja syvällä. Ja siellä jäärähelvetissä oli aina täytynyt näytellä nuoria naisia, joiden esittämistä hän vihasi, koska katosi niihin, niiden roolien langanlaihaan luihuun ja lihattomaan olemukseen. Mutta nyt oli lihaa reisissä, persauksissa, vatsassa ja pääkin oli kuin puukuula, kiitos housujen. Ah, tämä antoi hänelle vahvuutta ja voimaa, vallantunnetta ja karmaisevan määrän hektistä aksenttista energiaa. Hän olisi voinut iskeä hampaansa puhveliin ja rouskutella sen palasiksi, röyhtäillä ja karjua kammottavasti, syökseä tulta kidastaan ja saapastella satojen kilojen painoisilla reisillään Lillklobbin lattian kuhmuille. Hänelle oli samantekevää improvisoisiko hän nyt Bemardaa vai tyttäriä. Yhtä kaikki ne tuntuivat samalla tapaa lihaisilta, haiseviIta, painaviIta, puuskuttaviita turvonneilta ja hikisiItä kuin hänkin. Koska hän omassa paisuneessa olemuksessaan tunsi olonsa mahtiseksi hän mahtaili näyttämölläkin. Urrrr, varsinkin Bernardana hän sudentunnossaan pudotteli suustaan vääränvänkyröitä sanoja kuin kivilohkareita ja tunsi tukkivansa tällä vyöryllä muiden lihanliikkeet. Jos nuo muut olisivat vihoissaan hänelleolkoot, jos taas ihailivat häntä niin aina parempi sillä nyt hän ihmeekseen tunsi kilpailuhalunsa mittaamattomaksi, itsensä voittamattomaksi. Haarrrrgg tämä vallantunne oli nautinnollista ja megalomaanista. Koska hän näin sai imeä ja kulautella sisuksiinsa jumalaista valtaa, hän mieluiten huhki ja puhisi näyttämön puulattialla, innostuen kasvaneesta koostaan ja unohti autuaasti päivisin dieetillä kituvan hermostuneen ja lopen väsyneen, kavereilleen kiukuttelevan kutistuvan itsensä. mape      > takaisin ylös RIKHARD III Oli toukokuun viimeinen ja yleinen bailausilta. He olivat päättäneet pitää esityksen kauppatorilla keskiyöllä. Etukäteen he arvuuttelivat millaista häiriköintiä esitys saisi osakseen moisissa riskaabeleissa olosuhteissa. Esitys oli varsin väkivaltainen, oikeasti. He, esiintyjät olivat aina mustelmilla esitysten jälkeen. Normaalisti areenamainen esitystila oli valaistu nyrkkeilykehän tavoin. Nyt kauppatorin pimeydessä loistivat avustajien kannattelemat soihdut ja tervapadat, jotka rajasivat esitystilan katukivetykselle. Tulta ja savua. Ylimääräinen kullanhohtoinen esiintymispuku liehui pitkän riu'un nokassa kaiken yläpuolella kuin sotalippu tai hirtetty. Yön verinen Shakespeare saattoi alkaa. He astelivat kohti toria kumeiden rummunlyöntien saattelemana. Väkeä oli paljon. Hän ei tiennyt kuinka tästä selvitään, seuraako humalaisten ihmisten väkivaltainen kaaos. Soihdut lähenivät. Siinä askeltaessaan hän päätti, että nyt mennään vaikka kuolemaan. Jutun on oltava niin hurja, että se lyö jauhot suuhun kaikenkarvaisille öykkäreille. On annettava kaikkensa. Mitään ei voi pihdata. Ei ole muuta turvaa kuin oma ruumis ja sen kyky antautua täydellisesti. Hänen tietoisuutensa muuttui. Hurmos. Aivan läsnä - mutta jälkeenpäin vain hajanaisia muistikuvia... hän istui kyykyssä ja lämmitteli käsiään avotulen päällä liekkien nuollessa kämmeniä tuntematta kipua... hänen paljaat kätensä koskivat: laahasivat, sivelivät, painoivat katukivetyksen niljaiseksi muuttuvaa pintaa (hehän lotrasivat vedellä) - likaiset kätensä hän tunki myrkytyskohtauksessa empimättä suuhunsa ja syljen peittäminä taas kadun lokaan. Kengät tuntuivat märiItä, kalsarin polvista valui tahmainen vesi. Hän näki tovereidensa irvokkaat, tuhriintuneet naamat ja tunsi ihollaan olevansa samaa maata. Hän oli yhtä kadun saastan kanssa. Ei rajaa. Ei sopivaisuutta. Vain jatkuvaa riemullisen kohtuutonta tämänhetkisyyttä. Hän oli elossa. He selvisivät hengissä - voittajina. Mervi      > takaisin ylös RIKHARD III Mervi piereksii. Aina ennen esitystä Mervi piereksii. Ja näyttää samalla vakavalta. Sietämätöntä. Malla ja minä paheksumme, mutta samalla naurattaa, naurattaa niin vietävästi. Malla laittaa maskia naamalIe. Se laittaa aina maskia naamalIe, tosi antaumuksella. Itse höpöttelen niitä näitä. Enimmäkseen että jännittää. Meillä on päällä miesten alusasut, pitkät kalsarit ja paidat. Mervin asu on tosi mauton, vaaleanpunainen ja ruskea. Mutta naama on vakava. Sietämättömän vakava. Kaulassa roikkuu röyhelökaulus, kuin joku älytön ruokalappu. Kultaiset seitkytluvun nyörisaappaat puristavat pohkeitani. Ne korostavat pohkeiden paksuutta. Yök. Jotenkin on paljas olo. Samalla tavoin kuin silloin kun pelasin koripalloa. Viisitoistavuotiaana. Ehkä se johtuu valkoisesta paidasta. Se on samaa materiaalia, pehmoisen löysää trikoota, ja jotenkin läpinäkyvä, ei suoranaisesti, mutta jotenkin salakavalasti. Äh, ehkä se on vain tunne, että etumus on paljas tai jotenkin suojaamaton. Koripalloaikoina minulla oli rintaliivit, jotka eivät millään pysyneet alhaalla, niin kuin pitäisi. Siksi en tykännyt heittää koreja. Nolouden väreet kulkevat edestakaisin ruumiissani, ylös ja alas, edestakaisin. Mutta samalla tässä kaikessa on jotain erityistä,jotain jännittävää,jotain.....eroottista. En tiedä. Siinä, että me olemme niin meikattuja ja samalla niin paljaita, pukeutuneina miehiksi mutta samalla naisia, hienoja mutta samalla niin mauttomia, huvittavia ja samalla niin vakavia. Tässä ristiriitaisuuden myllerryksessä on jotain, joka saa minut uskaltamaan. Minut, onnettoman, häpeästä hytisevän hiirulaisen. Kellariteatterin mustista uumenista kajahtaa ensimmäiset rummun lyönnit. Ne lävistävät ruumiini. On aika lähteä. Minulle puetaan päähän musta veluurihuppu, olen menossa mestattavaksi. Mervi taiteilee ylleen armeijatakin, Malla pukeutuu Rikhardiksi. Heillä on pistoolit kädessään. Ne osoittavat minua. Kuljemme saattueena yleisön ympäröimälIe areenalle. Kaikki on niin pimeää, mutta samalla niin valoisaa. Tämä kaksinaisuus, tämä outo paradoksaalisuus, se kietoo minut syleilyynsä. Ja rumpujen mahtava jylinä, tuo hurmioituneen ankarara mäiske, se muodostaa kuin seinän minun ja yleisön, meidän ja yleisön, minun, ja yleisön välille. Seinän joka suojaa. Aloitan kävelyni nuoralla, kuin trapetsilla, tanssinomaisesti, taitavasti. Olen taitava. Tiedän että olen taitava. Aavistan yleisön ympärilläni. Se on niin lähellä ja samalla niin kaukana. Minä aloitan ja kerrankin se olen minä, joka aloitan. Tuuja      > takaisin ylös PYGMIT Epätoivo. Toivottomuus. Pakko. Vastenmieisyys. Junnaus. Paikallaanpolkeminen. Miten hän on itsensä tällaiseen suohon tarponut? Eikä tästä pääse, ennenkuin SE ON TÄYTETTY. Siispä taas painimaan. Omassa ahdistuksessa sitä alkaa inhota toisen ahdistusta, hikoilua, punehtumista, lukossaoloa, pihallaoloa, poissaoloa. Ettekste nyt helvetti näe, että TÄSTÄ EI TULE MITÄÄN, vaikka kuinka punnertaisi. Ollaan toisiimme takertuneina kuin rakastavaiset, muttei halusta, vaan silkasta angstista. Pääsisi jo tekemään jotain muuta, mutta ei kun on tämä vitun kivirekikohtaus, josta ei pääse yli kuin vetämällä, eikä sitenkään. Miksei voida laittaa poikki sellaista, mikä on täysin hedelmätöntä, mikä ei skulaaAAAAAAA! Mitä tässä pelätään? Ryhmän hajoamista? Kolektiivista kuolemaa? Ei kai se nyt yhteen harjoitukseen voi hajota? Vai riittääkö yksikin ANKARAN JÄRJESTYKSEN kyseenalaistaminen ryöpsäyttämään silmille kaiken maton alle lakaistun: epävarmuuden, ristiriidat, surut, erimielisyydet, erisuuntaiset intressit? Siispä - turpa tukkoon ja painimaan! Ja voi vitun vitun villin vittu: upota taas nokkasi riemulla noihin silittämättä siisteihin verkkareihin ja paitaan, johon niistetään nenä, pyyhitään kyyneleet ja imeytetään tuskanhiki, jonka määrä ei ole vähäinen. Tuujan siniset tuulihousut, verkkarit ja hailukan Iita raappapaita pysyisivät varmaan pystyssä omin voimin. Entäs Keten riukusäärissä roikkuvat mustat lökärit ja keltainen pusakka? Pyhäinjäännöksinäkö ne niitä pitävät? Ja sukat, nuo omofobiset tönkeröt, joiden-alkuperäistä väriä voi vain arvailla. Onneksi ne häipyvät raskaisiin lenkkareihin, jotka vähän vaimentavat tuota vuosikerta-aromia. Ja tästäkään ei voi huomauttaa, ettei pidetä turhan ruikuttajana. Sitäpaitsi... eivät nämä omatkaan rytkyt taida mitään ruusun sulotuoksuja leyhyä. Pitää siis pidättää. Mölyt mahassaanja raivo hammasvallin takana. Ja siitä se lähtee. Elävästä todellisuudesta. Pidättely. Mervi      > takaisin ylös PYGMIT Huone toi mieleen 70-luvun kermakakan värisine pöytineen ja muovilattioineen sekä kuviollisine verhoineen. Oven sai sentään kiinni, peräti lukkoon mutta se ei pelastanut paikan partiomaisuutta. Tämä ei ollut se vakiotreenihuone vaan jokin syrjemmästä heille luovutettu varatila. Hän oli käynyt lenkillä ja tehnyt kuuliaisesti aamuhikiohjelman ja järjesteli nyt huonetta muiden kanssa treenauskuntoon. Pöydät työnnettiin sivuille ja suuri rumpu kannettiin keskelle. Mukana oli myös pari pienempää rumpua, toinen niistä oli hänen itsensä Tukholmasta ostama ja siitä hän oli erityisen ylpeä vaikka sen ääni oli pahvimainen kuten Kete oli huomauttanut. He vetivät myös verhot ikkunoiden eteen estämään päivänvalon pääsyn huoneeseen mutta eivät sytyttäneet riksuvia loisteputkia. He kävivät läpi sitä mitä tulisivat tekemään. Se ei ollut mitään järjestelmällistä suunnittelua vaan pikemminkin kaoottista kysymysten ehdotusten vastustusten ja lopulta jonkinlaisen yhteisymmärrykseen pääsemisen vellontaa. Hän jaksoi jonkun aikaa kysyä, ehdottaa, vastustaa mutta kyllästyi sitten ja toivoi että alotettaisiin jo. Puheensorina vaimeni vähitellen. He aloittivat. Rummun jatkuvajyskeistä kaikua seurasi heidän puheensa kun he kertoivat paratiisista, Aatamin ja Eevan paluusta sinne. Hän hakkasi rumpua ja tanssi rummun ympärillä. Välillä tuntui kuin kädet olisivat itsestään lentäneet ylös alas rummunkaivolla, saaneet aikaan juuri sellaista rytmiä mitä hän kuuli mielessäänkin. Muitakin käsiä tuli hakkaamaan samaa rytmiä joka muuttui toisinaan vähitellen, väliin yhtäkkisesti. Hän polki myös vimmatusti jaloillaan maata, erkani usein rummusta, tanssi groteskisti pöydillä, kertoi hengästyneenä tarinaa. Tarina katkesi usein. Rummun jyske jatkui taukoamatta. Huone alkoi täyttyä hien katkusta ja hän vähensi vaatetusta. Hän oivalsi, että samoin kuin rumpu puhuisi tauotta hän pysyisi jatkuvassa liikkeessä. Jos hän löi jalkoja raskaasti lattiaan, siitä hän lähtisi kertomaan tarinaa. Jos hän tanssiessaan teki kumarrusliikkeitä hän kertoi tarinaa siitä liikkeestä käsin. Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen mitä puhui vaan siihen että tanssiessa kehittyi liikkeitä jotka huvittivat häntä. Ne olivat ikäänkuin tanssiasentoja, lähellä hahmoa mutteivät kuitenkaan hahmo. Liikkeet eivät pysyneet kauan samoina vaan muuttuivat mutta hänellä oli tunne että liike muuttui suhteessa edelliseen liikkeeseen ja hänestä tuntui että näin hän kykenisi tanssimaan ja kertomaan tarinaa vaikka viikon. ... Ja he kertoivatkin neljä tuntia. mape      > takaisin ylös ANTIGONE – VÄÄRÄ SUKUPOLVI Hänellä oli hyvä maski, tai sminkki itseasiassa. Sellainen ettei kukaan tuntenut häntä. Kellertävää vaaleaa pohjaväriä, vähän luumunpunaista huulissa ja silmien alla, kulmakarvat peitettynä, musta peruukki. Ihan totta kukaan ei tuntenut häntä. He eivät edes uskoneet että se oli hän joka seisoi lavalla Ismenenä. Mikä vapaus, mikä jumalainen vapaus. Hän saattoi olla ihan itsensä, tai mitä tahansa, ihan mitä tahansa. Ja kaikki mitä hän teki lavalla vaikutti häneen, se ikään kuin muovasi häntä sisältäpäin. Esittäminen oli jännittävää, eikä se ollut edes esittämistä, vaan elämistä yleisön edessä. Tämä vapaus salli hänen tehdä mahdottomia, oikukkaitakin asioita, samoin kuin se että näytelmää improvisoitiin, keksittiin yleisön edessä. Niin kuin sinä iltana kun lehdet olivat unohtaneet laittaa ilmotuksen esityksestä ja paikalle tuli vain yksi katsoja, My Lindelöf, hänen hyvä ystävänsä. He tulivat sisään sairaalapotilaan vaatteissa, lääkärintakit niiden peittona. Hän ei halunnut esittää, yhdelle katsojalle, miten naurettavaa. Ja vielä ystävälle. Hän kipristyi istumaan mustan patterin kylkeen, aivan oviaukon tuntumaan, ja kieltäytyi. Hän kieltäytyi esittämästä, kieltäyti ääneen esiintymästä, yleisön edessä. Muut hoitajat kysyivät mikä häntä vaivasi. He maanittelivat häntä, puhuivat ympäri. Mutta hän pysyi kannassaan. Hän ei esiintyisi, ei tänä iltana, ei vain yhdelle katsojalle. Ei, ei ja vielä kerran ei. Tämä oli naurettavaa, pateettista, nöyryyttävää, typerää, ymmärrättekö. Joku hoitajista kysyi katsojalta mitä tämä halusi, halusiko tämä nähdä esityksen. Yksin ilman muita katsojia? Ja hän halusi. Niinpä hän nousi patterin välistä, käveli lavalle ja aloitti. Se oli ehkä yksi hänen elämänsä parhaista esityksistä. Tuuja      > takaisin ylös ANTIGONE Ruoholahden kerhotilan grafittiseinä vilahtelee näkökentässä. Hän on vietävissä. Ruumiinsa, liikkeen ja tilan virtauksessa. Kaverit soljuvat ohi. Näin sitä mennään vailla päämäärää ja pyrkimystä. They are Watching. Kohdentumaton katse on hänelle avain. Se saa hänet unohtamaan kontrolloivat aivonsa ja siirtämään keskipisteen muualle ruumiiseen. Ruumis vie ja aivo todistaa nöyränä tapahtumaa. Tämä on hänelle uutta. Myös taaksepäin voi huoletta liikkua. Voi Iuottaa ruumiinsa aistivuuteen eikä tarvitse jäkittää törmäysten pelossa. Luottamusta tilassa. Ennenkokematonta rentoutta. Ensi kerran hän koki tämän ruumiiden spontaanin yhteisliikkeen Grotowskilassa. Harjoituksen jälkeen oli vähän outo olo: mitä tapahtui? Aina se ei toimi niin hyvin, mutta kun se toimii, se toimii. Puolikuut tuntuvat hänestä aina väkisinväännetyiltä: joutuu ajattelemaan, ikäänkuin piirtäisi kuvioita jaloillaan tilaan - meni pitkäksi, tuli turhan ohut sirppi - tämä jakso ei vaan oikein toimi hänelle. Loppunousun jälkeen tapahtuva liikkeen rauhoittaminen, joka päätyy katseen pysäyttämiseen, virittää oudon tunteen: valppaus ja rauha. Jokaisen Iäsnäolon aistii, he ovat samaa heimoa, samassa juonessa, metsästämässä yhteistä saalista, valmiina reagoimaan salamannopeasti. Ja toden totta sitähän he ovatkin tekemässä, vaikka välillä sekin seikka meinaa unohtua, kun palaverointi kohoaa potenssiinsa. Mervi      > takaisin ylös ANTIGONE Hän istui teräväpohjaisella hetekalla ja katseli käsiään, vaivihkaa yleisöä, mustaa lattiaa. Kädet olivat ristissä sylissä ja oli jotenkin nöyrä olo, ikäänkuin hän olisi ollut hyvä ihminen, vaatimaton. Samanlaiselta hänestä oli tuntunut vuosi sitten kun hänen isänsä oli sairastanut ja kuollut. Jotain hörhelöä oli siksi ajaksi, kuten nytkin, tippunut pois hänen olemuksestaan - ehkä iloa - ja sisäinen ilme oli käynyt vakavaksi, olemus laihtunut nöyremmäksi. Rintakehä joka oli aina pyrkinyt jonkinlaisena panssarina (joskin hän oli kokenut sen myös koomisena) työntymään ulos hartioiden välistä oli nyt laskeutuneen tuntuinen. Pontevuus oli poissa. Peruukki hänen päässään haisi mutta sen paino antoi turvallisuuden tunnetta. Sentin paksuinen meikki kerros kasvoilla levitti sekin outoa tuoksua hänen sieraimiinsa, kasvot tuntuivat painaviita. Jossain vaiheessa hän nousi hetekalta polttamaan henkilökohtaisia valokuviaan, hänen tehtävänään oli muistella jotain mennyttä aikaa elämässään ja sen vaiheen lopullisuutta. Kuitenkin eniten häneen vaikutti tietoisuus itse teon rohkeudesta. Häntä autettiin kohtaamaan Ismene, Haimon, Kreon ja sanomaan näille hyvästi. Isän kuollessa hän oli yrittänyt sanoa hyvästi muttei pystynyt tekemään sitä lopullisesti, luopuminen tuntui liian tuskalliselta. Tavallaan se tuska liikutti häntä nyt näyttämöllä. Hänestä tuntui mahdottomalta näyttämöllä hassutella, leikitellä, raivota. Jopa määrätietoisuus, jota rooli kyllä tarvitsi, tuntui etäiseltä. Sen sijaan kohtalonomainen tietoisuus vääjäämättömyydestä, rajallisuudesta, lopullisuudesta oli läsnä jalkapohjissa, jotka kuljettivat häntä kohtaamisesta toiseen. Silmät tuntuivat laajenneilta, hän ei kyennyt tai halunnut kohdistaa katsettaan selkeästi mihinkään. Näin hän suojeli itseään. Hän liikkui ikäänkuin oikean maailman varjomaailmassa, jota liikutti hänen omassa elämässään kerran koetun toisto. Maailmassa, jossa tositapahtumat muuttuivat ideoiksi mutta tavattoman merkityksellisiksi ja latautuneiksi. Mape      > takaisin ylös MATKA UNKARIIN 1988 Ne poistuivat joka päivä siitä vuokratusta talostaan luonnonsuojelualueelle, nämä veljeskansan oudot haahoilijat. Ne tarpoivat vaitonaisina paljain jaloin - kenties joku uusi uskonlahko? Gurusta oli vaikea saada selvää, yleisesti arveltiin, että nimen täytyi olla Stalker vai sitten Palinka (?). Vaatetuskin oli niillä outo, menneisyydestä temmattu. Välillä niitä näki liikkeellä päiväsaikaan kuumassa auringonpaisteessa, välillä taas illan pimeydessä sytyttelemässä valojaan järven rannalla. Kaikenkaikkiaan arveluttavaa väkeä, mutta Iapsi niillä kyllä oli suloinen. He kulkivat Stalkerinsa johdolla milloin evakossa, milloin kansalaissodassa. Muistoissa, menneisyydessä. Omina mummoinaan ja äiteinään. Kuiva peltotie pölisi heidän askelistaan. Askelista syntyi assosiaatioita. Assosiaatioista toimintaa. Joskus yhteistä, joskus taas ei. Viimeiselle matkalle kukin lähti yksinään, niinhän se on elämässä tapana. Tarkoituksena oli löytää "oma-paikka" ja tehdä sinne jokin toiminta, jonka voisi sitten näyttää huomenissa toisille. Hän lähti kulkemaan peltotietä vailla tiettyä päämäärää. Olkalaukussa oli pala leipää ja juustoa sekä pieni pullollinen vettä.Vatsassaan hän kantoi pientä elämää, josta hän oli jatkuvasti hyvin tietoinen. Olo oli valpas ja herkistynyt: mikä tahansa saattoi olla merkki tai impulssi toimintaan. Aurinko porotti. Tie vei notkelmaan, jonka molemmin puolin kohosivat viljelyspellot. OikeIla puolella, peltokumpareen laella kasvoi suuri, ikivanha kirsikkapuu. Ja näytti hyvin merkitykselliseltä. Siinä oli jotain. Sen luo oli pakko mennä. Aikoessaan ylittää tienvieriojaa hän huomasi käärmeen vilahtavan kasvuston seassa. Häntä hirvitti. Paljain jaloin ei huvittanut tehdä tuttavuutta suomuniekan kanssa. Mutta sehän oli ilmiselvä Merkki, käärme oli selvästikin tiennäyttäjä. Joten sinne vaan sekaan. Hän tamppasi maata jaloillaan. Töminä kyllä pitäisi tiennäyttäjän sopivan loitolla. Niin hän hitaasti edeten tuli kukkulan laelle. Siellä, puun lähiympäristössä, maa näytti todella kärsiväitä. Savi lohkeili kuivuuttaan ja viljan oraat olivat nuukahtamaisillaan, oIivatpa jotkut jo kuolleet. Hän ymmärsi tehtävänsä ja toivoi sadetta. Hän polvistui puun juurelle. Kaivoi laukustaan vesipullonsa ja valutti eväsvetensä peltoon. Otti vielä kosteaa savea maasta ja merkitsi sillä otsansa. Kaikki tämä merkillisen hartauden vallitessa. Tekonsa suoritettuaan hän lähti paluumatkalle. Vastaan tuli joitain ihmisiä. Häntä vähän hävetti tuhruinen naamansa, mutta kaipa se meni samaan laskuun kuin muukin heidän puuhastelunsa. Seuraavana päivänä heidän piti siis Iähteä katsastamaan kunkin tuotokset. He kokoontuivat aamulla kuistille paIaveroimaan. Totesivat, ettei paikkojen katsastamisesta tulisi mitään. Oli nimittäin ensimmäinen päivä, jolloin satoi. Satoi kaatamalla. Mervi      > takaisin ylös ASEMAT Ei hän koskaan päässyt Kainuuseen asti. Raskausaikana oli vielä ollut suuria suunnitelmia. Varashamaani Häkkäsen kanssa suunniteltiin yhteistyötä Kajaanin kaupunginteatterin suuntaan: vaellusrituaali sinne jonnekin. Rahaakin hankkeelle tuli, joten jotain oli tehtävä. Raskaus eteni. Lehtiin annettiin ennakkotietoja, että Teatteri Venus siirtyy Karjalan laulusaloille muassaan mm. vastasyntynyt lapsi. Anoppi oli kauhuissaan luettuaan uutisen Uudesta Suomesta; Hän vaan, että ei tässä mitään. Reippaita ollaan. Kyllähän sitä äidit ovat ennenkin selvinneet siellä jumalan selän takana vastasyntyneiden ja jaloissa pyörivän muunkin jälkikasvun kanssa. Tosiasiassa häntä ahdisti ja vakavat epäilyt täyttivät hänen mielensä. Ei edellisen lapsen vauvaajoista vielä niin kauan ollut, että hän olisi tyystin kyennyt unohtamaan kaikki alun vaikeudet ja hankaluudet. Mutta olihan hän sitoutunut ja lupauksensa antanut, joten ei kelkasta niin vaan livetty. Vähän niinkuin kunniakysymys. Hän oli synnytyssairaalassa. Lapsi oli maailmassa hän oli väsynyt. He pelmahtivat tervehdyskäynnille ei-vierasaikaan. Kerääntyivät pienen ihmisen vuoteen ympärille. Aivan hyväntahtoisesti, mutta hänellä oli rosemarymainen olo: lastani ette saa! - ainakaan vielä. Edelleen väsymystä, jatkuva migreeni. Kerran hän purskahti äänekkääseen itkuun apteekissa, kun ei saanut ulos vahvoja särkylääkkeitä kuin yhden pakkauksen. Rintatulehdus. Elsan mustasukkaiset kohtaukset - varsinkin silloin kun yritti imettää. Pieni elämä tuntui koko ajan olevan uhattuna. Hän tajusi yhä selvemmin, että projektista ei hänen osaltaan tulisi mitään. Parasta siis ilmoittaa toisille mahdollisimman pian, jotta voidaan saada joku toinen mukaan. Vähän ajan päästä hänen luokseen saapuikin kahden naisen lähetystö, joka tuli vaatimaan häntä vastuulle lupauksistaan. Hän tunsi itsensä surkeaksi luopioksi. Rupesi keittämään kahvia vieraille. Siinä kahvia suodattimeen mitatessaan hän kuuli takaansa Tuujan vaativat sanat: He olivat käyttäneet apurahasta jo osan. Jos proggiksesta ei tulisi mitään, he joutuisivat maksamaan apurahan takaisin ja hän joutuisi korvaamaan puuttuvan osan, koska hänen takiaan juttu peruuntui. Itku puristui silmiin. Voi helvetti, ei hänellä ole sellaisia rahoja. On siis vaan yritettävä, vaikka hän on niin vitunvitunvitun loppu. Muutetaan Albergaan. Asennetaan vauvanvaunuun mikrofoni, jotta hän tietää milloin vauva herää ja voi sitten rientää harjoituksista sen Iuo. Kirsi Monni jotain - ohutta yläpilveä. Laihon taloudenpito alkaa sekin ärsyttää heti ensimetreiltä. Kaksi äitiä - kahdet periaatteet. Migreeni jatkuu. Kauhukuvat tulevista ajoista Kainuun korvessa. Missä Elsa on - onko häntä? Hän ei jaksa. Hän antaa periksi. Vaikka tulisi millainen ulosottolasku. Ei se elämä ollut helppoa kotonakaan. Jotain arvokasta ehkä jäi kokematta ja tekemättä, mutta niin se vaan on, että tiukan paikan tullen lapset menevät taiteen edelle hänen elämässään. Mervi      > takaisin ylös ALUE Heitä oli kolme. He kävelivät pitkin tietä jossain vähän omituisissa vaatteissa, hameissa ja jollakin oli varmaan mukana huivi. He pysähtyivät niityn luona joka oli pienen hiekkatien varrella ja menivät niityn toiseen laitaan. Oli määrä aloittaa tehtävä, tai harjoitus tai mikä lienee olikaan kyseessä. He tekivät tällaisia matkoja alueelle. Matkalla ei saanut puhua, oli vain tehtävä kaikenlaista mitä mieleen juolahtaa, yksin ja yhdessä. Tai enimmäkseen oltiin yhdessä, mutta kaikilla oli aina joku oma juttu päällä, omat assosiaatiot, oma meininki. Ehkä jotkut tunsivat yhteenkuuluvaisuutta toistensa kanssa aina silloin tällöin. Hän ei koskaan. Hänestä oli vaivaantunutta katsoa kun toiset puuhailivat jotakin epämääräistä, usein tympeällä tavalla kvasiritualistista. Joku saattoi kirmaista juoksuun ja näyttää lapsekkaan onnelliselta. Hän kuvitteli varmaan olevansa lapsuutensa kukkaniityllä tai muuta vastaavaa. Yksi halusi aina että kävellään paljain jaloin, se antoi hänelle jotain mystisiä fiilareitä. Joku kasasi joskus kiviä pieneen kekoon, tai tomaatteja jotka oli tarkoitettu evääksi, ja istui sitten katselemassa niitä autuaan näköisenä. Itse hän näki kaiken aina vähän kuin ulkopuolelta. Tuon typerän puhumattomuuden joka esti kaiken normaalin kanssakäymisen. Oltiin ikäänkuin oltaisiin yhdessä. Mutta hänestä kaikki vain egotrippailivat ja käyttäytyivät enemmän kuin omituisesti. Luonnottomuus oli hänen päällimmäinen tuntemuksensa. Epämukavuus ja epätodellisuus. Se kaikki kulminoitu tänä kesäisenä iltana, niityllä, kun muut lähtivät tahoillen, etsimään jotakin omaa paikkaa. Se oli tehtävänasettelu. Hänkin lähti ja löysi puun johon kiipesi. Tämän pitäisi nyt siis tuntua mahtavalta ja tuoda jotain mielettömiä fiilareita. Häntä vain vitutti. Hän kiipesi alas puusta. Kun hän tuli niityn laidalle hän näki toiset tytöt raahaamassa jotain puunkarahkoja kekoon. He olivat hartaan uppoutuneita puuhasteluunsa joka hänen silmissään näytti täysin käsittämättömältä. Raahata nyt jotain karahkoja unkarilaisella luonnonsuojelualueella keskellä iltapäivää ja kuvitella sen olevan jotakin, ties mitä. Oli kulki seurue turisteja. He katsoivat puuhastelua ehkä vähän oudoksuen tai sitten he luulivat että jotkut unkarilaiset olivat työnteossa. Hän tiesi että he eivät olleet unkarilaisia. Eivätkä työnteossa. Hänelle tuli erittäin epämiellyttävä olo. Tuuja      > takaisin ylös ALUE Vihreä vesi, lävistävä valo, hänen pohkeensa hautautuneena kosteaan rantahiekkaan, tieto pikemminkin kuin tunne märistä alushousuista, likaisista käsistä, aristavista silmistä. Kuka hän on ? Hän voisi olla Marja viisivuotiaana, hän on lapsi. Sen hän luulee tietävänsä. Kantapäistä ylöspäin nousee kylmänväre räjähtäen selän kohdalla. Hän on yksin. Hän on pettynyt. Hän on suruissaan. Hänet on jätetty? Hänet on jätetty ja hän on jättäytynyt. Eristynyt. Hän ei ole lapsi. Hän on aikuinen nainen, jolla ei ole lasta. Hän ymmärtää tätiänsä, tämän katkeruutta kaivata jotain mitä ei saa. Kohtauksen nimi on solvaus, siitäkö hänelle tuli mieleen tätinsä kitkeryys, pisteliäisyys, viha. Mielessään hän solvaa vaikka kaipaa, viha panee toimimaan vaikka selkäranka haluaisi suoristua hiekalle. Hänellä on yllään mekko, painavat kengät, huivi päässä ja hän juoksee, juoksee useita kertoja ympäri leppälehdon, vauhti kiIhtyy, hän pystyy kuitenkin jotenkuten säilyttämään lujalta tuntuvan käynnin. Hän juoksee henkensä hädässä. Hänen on ehdittävä johonkin. Saamaan apua. Takana on kauhua ja edessäkin on mustaa tuntematonta.( Siksikö hän kiertää ympyrää? ) Hän on mummonsa, tuntematon kertomusten mummo. Tunne mummonsa tarinan elämisestä hänen ruumiissaan ryöpsähtää äkillisesti tietoisuuteen. Samalla kertaa kuin kyyneleet. Hän ei itke surusta eikä kauhusta vaan hän kokee, että jokin käsittämättömän hetkellinen kosketus ravistaa häntä. Sitten se on poissa, eikä hän ole voinut sitä enää toistaa tai tavoittaa. Aarresaari, seikkailujen saari, lintusaari, pystyynkuolleiden harmaiden kelojen saari, ruostuneiden katerpilareiden saari, hylätty vedenpuhdistamo, lokkien kirkunaa, me neljä ja jokin unelma. Rajasaarella. Mape      > takaisin ylös ASEMAT Hän ei tiennyt mitä tehdä. Kaikki oli mennyt ihan helvetin vitun solmuun. Hänen oma elämänsäkin oli aika retuperällä. Mutta tämä oli toista. Yksi kiukuttelee ja kiukuttelee. Ja aina kun luulee, että asiat on taas hyvin, kaikki onkin ihan päälaellaan. Hän on majoittunut yöksi bussikuskin tyhjään huoneistoon. Ei kestä nukkua muiden kanssa. Valkea yö porottaa ulkona. Asunnossa on kuuma. Vain kova vaahtomuovipatja telkkarin edessä lattialla. Hän ei saa unta. Näin tämä ei voi jatkua. Hänen on lähdettävä, pois täältä korvesta. Parempi antaa periksi, kun ei enää ymmärrä mistä oikeen on kyse. Se olisi harmi, sillä hän pitää tästä työskentelystä. Hän pitää MaIlasta ja Kukusta. Ja kaikki ovat niin panneet likoon itsensä. Ja kertoneet kaikkea itsestään. Niin kuin Kuku, mummostaan ja sukulaisistaan. Mutta liika on liikaa. Aamulla hän on päättänyt puhua jokaisen kanssa erikseen. Se on ainoa mihin hän kykenee. Ensin Mallan kanssa. Hän on kaikkein läheisin. He kävelevät kylän raittia, sitä ainoaa hiekkatietä. Ensin yhteen suuntaan, sitten toiseen suuntaan. Malla ymmärtää yskän ja sanoo jatkavansa vaikka Kukun kanssa kahdestaan. Hän helpottuu. Kuku on kovin järkevä, jotenkin laajakatseinen, empaattinen. Sitä hän ei ollut tiennyt aikaisemmin. He kävelevät kylän raittia, yhteen suuntaan ja sitten toiseen suuntaan. Asiat alkavat selvitä hänen päässään. Hän on valmis lähtemään, tai sitten Tarja. Mutta Tarjan kanssa hän ei enää halua työskennellä. Se arvaamattomuus. Se tekee hänet hulluksi. Kun toiset avaavat itsensä, on kuin kaikki sen jälkeen raiskattaisiin, jollakin kummallisella tavalla. Viimeinen koitos on kävely Tarjan kanssa. Vapisten hän lähtee kulkemaan. Nyt toiseen suuntaan, kohti rajaa. Symbolista. Näin jälkikäteen ajateltuna. Rajalle tultaessa Tarja tekee päätöksen. Hän voisi lähteä produktiosta. Miten asiat itse asiassa menivät, sitä hän ei oikein muista. Mutta ketään koskaan elämässään, hän ei ole vihannut niin paljon kuin Tarjaa silloin. Kamala tunne. Haluta vain juosta pakoon ja pelastautua. Henkensä edestä. Tuuja      > takaisin ylös ASEMAT ELI ELÄMÄNI MAAILMAN HUONOIMPANA NÄYTTELIJÄNÄ Selkeimmät muistoni liittyvät uneen - ja todellisuuteen. Unessa näin itseni ajamassa mopolla Kuivajärven kylätietä kauniissa auringonpaisteessa. Mukana olivat Malla ja Tuuja, jolla oli päällään se heleän vihreä kesämekko. Unessa kaikki oli epätodellisen kirkasta, taivas oli sininen ja korkealla ja mäntypuut huojuivat lämpimässä tuulessa. Unessa ajattelin ihmeissäni, että tämä ystävyys on ikuista, ei niinkuin kaikki ne ihmiset jotka ovat kuolleet tai jääneet vieraihin maihin. Ajatus oli lohdullinen ja on ollut mukanani siitä lähtien kun unen näin. Toinen selkeä muisto liittyy improvisaatioon suon laidalla. Kävelin matkan sinne, yksin kuten vaadittiin ja aloin tehdä jotain pesää märkään maahan. Taivaan rannalta alkoi kuulua hurjaa huutoa... ihmeellistä torven toitotusta jota seurasi joutsenpariskunta. Joutsenet kaartoivat täyden ympyrän suon ja meidän ympäri ja jatkoivat matkaansa. Siinä oli jotain maagista. Oli hyvä lähteä Kuivajärvelle. Minulle se sopi oikein hyvin, kaikin tavoin. Olin kyllästynyt elämääni entisellään eikä elämä maailman huonoimpana näyttelijänä ollut rammalle tanssijalIe yhtään hullumpaa. Aika on niin lempeä, että alan unohtaa kaikki ikävät asiat ja haluankin vain muistaa sen, minkä opin ja koin. Olen omassa mielessäni miettinyt mitä tapahtui ja muodostanut kertomuksen, jossa ikävätkin yksityiskohdat saavat "järkevän" selityksen. Asemat-aika oli minulle tärkeää ja se opetti minut hyväksymään itseni silloinkin, kun teen jotain jossa en voi olla niin hyvä kuin kunnon perfektionistille kuuluu. Olin vielä polvileikkauksen jäljiltä piparina, ja yhdessä tekeminen, omaelämänkerrallisuus olivat parasta terapiaa. Tiesin jo silloin, että en voisi koskaan enää tanssia niinkuin olin joskus tanssinut ja tätä surua lievensi konkreettinen tekeminen, vetäytyminen ja yhteinen aika Tuujan ja Mallan kanssa. Kuivajärvi kaivoi minusta esiin partiolaisen, joka lakkaa kyntensä keskellä korpea. Fyysinen turvallisuuden tunteeni oli jo järkkynyt invaliditeetin takia, mutta Tarjan suoranainen väkivalta ja minun avuttomuuteni hyväksikäyttö olivat liikaa. Tanssijat ovat niin kilttejä ja huolehtivaisia, että Tarjan käytös tuli jostain toiselta planeetalta. Vieläkin ihmettelen vilpittömästi sitä, että joku vihasi minua niin kovasti. Monnin Kirsin hyökkäävyyskin oli yllätys. Se oli ehkä pitkällä tähtäimellä pahempaa, koska Kirsi oli ollut hyvä ystäväni ja sen jälkeen ei ole ollut enää mitään sanottavaa. Vaikka Tuuja katosikin välillä johonkin omaan maailmaansa, oli meillä silloin aikaa odotella. Se oli ylellisyyttä, jota jää kaipaamaan. Nyt minusta tuntuu, että aika teki tehtäviään samalla kun me tehtiin mitä tehtiin. Ensin lähti Mervi, ja sitten lopulta Tarja. Mallan tekemä ratkaisu oli silloin pontimena ja pidin sitä ja pidän edelleenkin rohkeana ja välttämättömänä tekona, jota ilman Tuuja ja minä oltaisiin oltu tuuliajoilla. Mallan päättäväisyydessä oli jotain rauhallisen harkittua, joka antoi arvokkuutta koko jutulle. Minulle oli aika selvää, että pystyn luottamaan Tuujaan ja Mailaan, vaikka olisin aivan eri mieltä tai haluaisin tehdä jonkun asian toisin. Nyt olen selittänyt itselleni asian niin, että työtapoihin liittyvät riskit ovat osa projektia ja siinä voi tulla turpiin. Ehkä me emme olleet tarpeeksi tietoisia ottamistamme riskeistä. Olin kuitenkin muuten aivan työtapojen lumoissa, koska ne poikkesivat niin paljon tanssin tavoista ja niistä syntyi aivan erilaista jälkeä ja omanlaatuista näkökulmaa. Monet näistä asioista tulivat uudelleen ajankohtaiseksi myöhemmin new yorkissa opiskellessani. Niille löytyi hienoja nimiä ja esikuvia, joita en tiennyt edes olemassa olevan. lnsight! Kolmas muistoni tuli ajankohtaiseksi kuukausi sitten TUTVO:ssa vieraillessani. Välitunnilla yksi näyttelijäoppilaista tuli sanomaan, että oli kääntyä ovelta kun näki minut. Arvasin, että nyt tulee jopin postia jostain kaukaa. Kajaanin esityksestä en muista muutakuin tämän "siinä ei ole myyttiä" lauseen ja oman raivon kajaanilaisten maalaismaisen itsetunnottoman vänkytyksen edessä. No, olin löytänyt raivolleni kohteen ja haukkunut stadilaisella ylemmyydellä jonkun viattoman puarissa olleen pojan. lepo Nyt kaduttaa, kun se oli ihan mukavan näköinen jässi. Kuku eli Virve (18.6.1997)      > takaisin ylös ASEMAT Alberga, Kuivajärvi, Rajasaari, Apollonkoulu. Albergan pitkä keittiön pöytä, jonka ääressä he istuivat iltateellä tai siemaillen viiniä kun yksi tytöistä tuli ilmoittamaan, ettei voisi jatkaa. Hänestä se tuntui haikealta mutta selvältä. Hän ei muista kapinoineensa asiaa vastaan. Saman pöydän ääressä he istuivat psykodraamasession jälkeen, jolloin hän sai kuulla olevansa samanlainen kuin erään tytön sisko. Sisar, jonka kanssa tyttö ei koskaan ollut tullut toimeen. Hän pelästyi ja olisi halunnut väittää vastaan mutta taisi pysyä vaiti. Pitkän pöydän ääressä myös juhlittiin. Hän oli juonut viiniä ja aamuyöstä olo tuntui väsyneeltä, raskaalta ja oudosti epävarmalta. Eräs tyttö heitti viinipullon seinään. Hän pohti oliko se tarkoitettu heittää hänen päällensä. Kevätilta oli hämärtymässä mutta kylmä. He ovat kaupunginteatterin edustalla ja riitelevät joidenkin tuntemattomien kanssa. Hän yrittää kääntää yhtä tytöistä poispäin, nyt lähdettäisiin. Tyttö tuntuu pieneltä ja hentoiselta, kourat, joilla hän on tarttunut tyttöön ovat kovat ja väkivaltaiset, tuntuu kuin hän nostaisi tytön maasta ja paiskaisi hänet eteenpäin katua myöten. Kesä on uskomattoman kaunis. Karjalainen idylli vinoaitoineen ja tienvierisine risteineen. He elävät terveellisesti. Käyvät aamulenkillä, venyttelevät, tekevät chi kungia järven rannalla, syövät etupäässä kasvisruokia. Hänen tupakanpolttonsa ja viininjuontinsakin on vähentynyt. He sävyttävät ja värjäävät hiuksiaan, paastoavat, käyvät kerran kylpylähoidossa. He yrittävät olla ja ovat kurinalaisia aina niin pitkään ennen kuin jälleen tapahtuu räjähdys heidän välillään tai saapuu alakulo, väsymys tai masennus. Yksi tytöistä jäi ja jätettiin pois. Olin sitä halunnut kuten kaksi muutakin. Tämän eron jälkeen en muista että olisimme riidelleet keskenämme. Meitä oli nyt kolme. Muistan meidät kuitenkin ennenkaikkea yksilöinä, ehkä vähän yksinäisinäkin, ensimmäistä kertaa elämässä selvästi haparoivina, neuvottomina, tarvitsevina. Mape      > takaisin ylös